Mamien kokemuksia ja tarinoita

    Show all

    Mamien kokemuksia ja tarinoita

    Lähettämällä meille sähköpostia yllapito@turunseudunmamit.fi, tina.hilck@turunseudunmamit.fi  tai yksityisviestiä facebookissa @tinahilck voimme julkaista myös sinun kokemuksesi mameista tai äitiydestä.

    Tässä muutama meille lähetetty ja kirjoittajien luvalla netistä tänne linkattu:

    Vahvuutta vanhemmuuteen

    Käsitys siitä, millaista on hyvä vanhemmuus ja etenkin miten vauvoja kuuluu hoitaa, on vaihdellut voimakkaasti vuosien saatossa.

    Mannerheimin Lastensuojeluliiton Vanhempainpuhelimessa vauvaperheiden vanhemmat kertovat kokevansa riittämättömyyttä, neuvottomuutta ja väsymystä pienten lasten kanssa. Vanhempien tueksi on viime aikoina pyritty avaamaan neurotieteen perusfaktoja, joista voi ammentaa itselleen varmuutta kasvattajana. MLL:n liittohallituksen puheenjohtaja, turkulainen lasten- ja nuorisopsykiatrian erikoislääkäri dosentti Linnea Karlsson on yksi tämän aihepiirin arvostettu luennoitsija.

    Neurologisesta tutkimuksesta tiedämme, että lapsen aivot ovat plastiset ja muokkautuvat syntymän jälkeen. Ylimääräiset yhteydet karsiutuvat pois ja tarpeelliset kehittyvät. Ne hermosolujen väliset yhteydet, jotka saavat harjoitusta ja ärsykkeitä, vahvistuvat ja ne, joita ei käytetä, karsiutuvat kehityksen aikana osittain pois.

    Negatiivinen palautekin voi toimia hermosolun vahvikkeena. Jos lasta vain kielletään ja rajoitetaan, hän ei opi korvaavaa toimintatapaa vaan vain ei-toivottua käytöstä. Kielteisen palautteen myötä ei-toivottu tapa vahvistuu ja hyvä jää vahvistamatta, jolloin aivoilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin toimia sillä ainoalla osaamallaan tavalla. Jos taas hyvä huomataan ja sitä vahvistetaan, aivot ohjautuvat toimimaan ”hyvällä” tavalla – ainakin helpommin.

    Positiivisen vanhemmuuden mallissa aikuinen vahvistaa sellaista lapsen käytöstä, jonka haluaa lisääntyvän. Taustalla on ajatus, jossa lapsi hakee huonolla käytöksellä kontaktia vanhempaansa. Mikäli huono käytös ei kerää huomiota, lapsi pikku hiljaa lopettaa sen. Tämän ajatuksen mukaan lapsen lievät kitinät kannattaa jättää huomiotta ja huomiota kannattaa sen sijaan antaa kaikelle hyvälle.

    Kannustavalla vuorovaikutuksella voimme kehittää kykyämme kohdata lapsi häntä kunnioittaen ja lisätä herkkyyttämme ymmärtää lapsen ajatuksia, tunteita ja tarkoituksia. Voimme oppia kiinnittämään enemmän huomiota lapsen vahvuuksiin kuin hänen heikkouksiinsa.

    Indiana Universityn keväällä julkaisemassa artikkelissa kerrotaan, kuinka tärkeää lasten keskittymiskyvylle on, että vanhempi seuraa lapsen aloitteita mielenkiinnolla ja antaa jakamatonta huomiota lapsen valitsemalle asialle vähintään kuusi sekuntia kerrallaan. Näin luodaan yhteinen fokus lapsen kanssa. Tutkimus tehtiin silmän liikkeitä seuraavien laitteiden kanssa, joiden avulla pystyttiin todentamaan, miten aikuisen katseen kohdentuminen vaikuttaa lapsen katseen kohdentumiseen.

    Aikaisemmista tutkimuksista tiedetään, että lapsen kyky keskittyä pidempään yhteen asiaan korreloi vahvasti erilaisiin kognitiivisiin kykyihin myöhemmin elämässä.

    Pahinta lapsen keskittymiskyvyn kehittymiselle on, kun vanhempi ei keskity lapseen ja vanhemman silmät seuraavat jotain muuta kuin lasta. Paras tilanne on, kun vanhempi antaa lapsen ohjata tilannetta, kiinnittää huomionsa siihen, minkä lapsi valitsee mielenkiinnon kohteekseen ja kommentoi sitä.

    Yli-innokas vanhempi, joka jatkuvasti yrittää herättää lapsensa huomion eri asioihin, ei siis olekaan paras vaihtoehto. Tutkimuksessa selvisi, että kun vanhempi aktiivisesti yritti herättää lapsen huomion valitsemaansa kohteeseen, tekniikka paljasti, että lapsen katse harhaili kattoon tai vanhemman olkapään yli.

    Aikuinen on lapsen tuntemuksien peili. Vanhemman eleet heijastavat lapselle, että hän ymmärtää lapsen kokemuksen ja hyväksyy sen sekä tarjoaa samalla oman kokemuksensa siitä. Still-face -paradigma, jossa vanhemman kasvojen ilme ei myötäile vauvan kokemusta, on tuskallista vauvalle, koska vanhempi ei tavoita vauvan mielenliikkeitä.

    Vahvistamalla sekä vanhempien kykyä ymmärtää lapsen reaktioita että heidän taitoaan tunnistaa omat tunteensa voidaan tukea varhaista vuorovaikutusta lapsen ja vanhemman välillä. Samalla myönteiset mielikuvat lapsesta ja itsestä vanhempana vahvistuvat.

    Tähän pyrimme muun muassa vertaisryhmissä, perhekahviloissa ja tukihenkilötoiminnassa MLL:ssä, jota RAY ja eri kunnat avustavat.

    Kirjoittaja omn Mannerheimin Lastensuojeluliiton Varsinais-Suomen piirin toiminnanjohtaja Janina Andersson. Jutun löydät osoitteesta: http://www.ts.fi/mielipiteet/aliot/2751644/Vahvuutta+vanhemmuuteen?jako=a345a309cbbd026245ef7fb535bfcbe6

    TSM – ÄITI ON ÄIDILLE ENKELI

    Myönnän vanhemmuuden olevan toisinaan ikävää kilpailua, vaikka ei pitäisi. Reilu vuosi sitten mä kuitenkin eksyin ryhmään, jossa häntien sijaan löytyy siivet. Ryhmään, jossa äiti ei ole äidille susi: TSM, eli Turun seudun mamit, joka nimensä mukaisesti on ryhmä Turun seudulla asuville äideille.
    Oon ollu jopa yllättynyt siitä, miten sovussa asioista keskustellaan, vaikka 2 500 jäsentä täyttyi juuri. Mun kokemusten mukaan mielipiteensä voi sanoa ilman pelkoa kanalauman nokkimisesta. Toisinaan havaittavissa saattaa olla muutama herne nenässä, muttei siitä kuitenkaan aiheudu mitään järjetöntä draamaa, kuten ÄiTyLEissä.

    Mulle ryhmä oli vaan kiva paikka, jossa on voinut vaihtaa mielipiteitä, kysyä turhiakin kysymyksiä ja avautua asioista. Mamit on lahjoittaneet tavaraa perheille, jotka on menettäneet omansa homeelle. TSM:ssä pohditaan yhdessä oikeita ratkaisuja, jauhetaan esillä olevista aiheista, sovitaan tapaamisia lasten kanssa ja ilman, ja autetaan toisia arjen pienissä ja isoissa jutuissa.

    Tän kaiken todellisen hienouden mä kuitenkin tajusin vasta, kun aloitin itse keskustelun jaksamisestani. Viimeisten viikkojen aikana väsymys on ajoittain noussut ihan uudelle tasolle ja Aleksin yövuoroviikkona mua pelotti jäädä yöksi yksin. Kyselin neuvoa siitä, oliskohan neuvolan kautta saatavaa apua mahdollisuus saada yöksi, mutta sillä hetkellä se apu olikin jo lähempänä kuin uskoin. Ne äidit. Ennestään tutut ja täysin tuntemattomat. Samaa ikäluokkaa olevat ja vanhemmat, jotka voisi ikänsä perusteella olla mulle äitejä. Meinasi itku tulla, kun tajusin, että ne tyypit olisi tarvittaessa oikeesti valmiita tulemaan meille vaikka keskellä yötä pitämään syliä kaipaavaa E:tä, jotta mä voisin hengähtää. Pärjäsin lopulta sen viikon yksin, mutten hetkeäkään unohtanut, että apu olisi muutaman klikkauksen päässä ja uskon sen olevan suurin syy siihen, miksi jaksoin. Mä tiesin, että näiden äitien ansiosta en tulisi olemaan yksin, jos en jaksaisikaan.

    Sudet kulkekoon omissa ryhmissään, Turun seudun mameissa äiti on äidille enkeli. Niin, että ei mitään ihmeellistä. Halusin vaan huikata, että jos asut täällä päin etkä vielä kuulu meihin niin näpytäppä Facebookin hakukenttään Turun Seudun Mamit. Sua ootetaan jo!

    Erään äidin tarina

    ”Äitiys. Asia josta olin haaveillut pitkään. Jota toivoin kovasti. Vihdoin koitti aika, jolloin ehkäisy jätettiin pois ja yrittäminen aloitettiin. 11 kuukautta siinä meni. Sitten tuli ne ihanat kaksi viivaa tikkuun. Olin haltioissani! Vihdoinkin sisälläni kasvoi pieni ihmisen alku.

    Raskausaika oli kaikkea muuta kuin helppo. Pahoinvointia 12 viikkoa putkeen, närästystä, kuvottavaa oloa. Ensimmäiseen ultraan mentiin sydän hakaten. Onko kaikki ok? Vatsassa riehui pieni hyvinvoiva sikiö. Valtava helpotuksen tunne vyöryi yli, kun näki että siellähän se pieni voi ihan hyvin. Mutta sitten parin päivän päästä tuli soitto Tyksistä. Olin jäänyt kiinni veriseulassa. Mentiin tulevan lapsen isän kanssa perinnöllisyyspoliklinikalle kuuntelemaan vaihtoehdoista. Päädyttiin istukkabiobsiaan. Viikon verran jouduimme tulosta silloin odottelemaan. Ja se helpottava tunne, kun se kirje tuli postilaatikkoon: ”Kromosomeiltaan normaali”. Ensimmäinen äitiyden haaste oli voitettu ja saatiin tietää että tyttöä odotellaan.

    Raskaus jatkui vaikeana, lopulta raskausmyrkytyksen seurauksena tyttö syntyi kiireellisen sektion avulla. Se ensimmäinen parkaisu oli mitä ihanin tunne. Kyyneleitä vaan valui ja valui, niin helpottunut olin, kun pieni vauva oli kunnossa.

    Päästiin lopulta neljäntenä päivänä synnytyksestä kotiin pienen käärön kanssa. Vauva oli kiltti ja kaikki sujui ihan mukavasti, mutta kulman takana väijyi jo uusi peikko. Raskauden jälkeinen masennus. Se vei voimat kokonaan. En jaksanut muuta kuin huolehtia tytöstä. Muuten meni sumussa lähes koko kevät, vaikka toki siellä ilonpilkahduksiakin oli paljon joukossa ja tyttöni piti päivärytmin kasassa. Tämä kuitenkin jätti jäljet parisuhteeseen. Kesällä tytön ollessa vajaan vuoden sain tietää että lapsen isä oli pettänyt minua. Sitä en enää kestänyt ja muutimmekin tyttöni kanssa pois. Tapaamiset isän kanssa kuitenkin saatiin heti sujumaan hyvin, sillä vaikka olinkin silloin äärettömän vihainen tytön isälle, niin tytölleni hän oli kuitenkin ihana ja rakas isä.

    Masennus rupesi hellittämään itseltäni pikkuhiljaa eron jälkeen ja löysin meille ihanan kodin. Asiat rupesivat pikkuhiljaa järjestymään, yksinäisyys vaan näytteli suurta roolia elämässäni. Tottakai tytön kanssa riitti touhua ja tohinaa, mutta eron jälkeen tuntui että aikuiskontaktit vähenivät hurjasti. Hetken aikaa kuitenkin meni hyvin ja elo oli mukavaa ja lähes parempaa ilman sitä miestä siinä. Pikkuhiljaa aloin miettimään työkuvioita ja hain moneen paikkaan töihin. Onnistuinkin saamaan työpaikan ja olin siitä iloinen. Lapselle järjestyi kahdessa viikossa hoitopaikka ja kaikki oli valmista. Työ ei kuitenkaan vastannut sitä mitä luvattiin. Lopulta olin tilanteessa, jossa masennus iski taas ja toi mukanan ahdistus- ja paniikkihäiriön, sekä pitkän sairasloman, jolla olen edelleen.

    Kuitenkin kaiken tämän keskellä on ollut yksi asia, joka on pitänyt minut pinnalla. Yksi asia, joka on antanut voimaa selvitä aamusta iltaan ja päivästä toiseen. Se on tuo pieni tyttöni. Hän on ollut auringonpaiste elämässäni, syy nousta aamulla ja kaikkein paras lohduttaja, omalla tavallaan. Ilman tytärtäni en olisi nyt tässä kirjoittamassa tätä tarinaa. Rakastan lastani enemmän kuin mitään.”

    anonyymi äiti

    Erään ylläpitäjän kertomus:

    Tiedätkö sen tunteen? Se on tunne, joka kantaa aina raskaudesta ja lapsuudesta ikuisuuteen asti. Ei ole helppoa olla nainen ja ennen kaikkea äiti.

    Pienet ihmeet kutsuvat meitä äideikseen. He katsovat meitä sanattomilla, kirkkailla, viattomilla ja hymyilevillä silmillään, joissa piilee kysymys.
    Äiti, pidäthän minusta huolen?

    Äitinä haluaisit antaa heille kaiken sen rakkauden ja hoivan, jonka he ansaitsevat, tavalla tai toisella. Lapset, elämämme keskipisteet, tärkeimmät ja rakkaimmat. Ilman heitä emme enää voisi elää. Ja voi sitä iloa ja surua, sitä tunnemyrskyä, jonka keskellä suloiset, itkuiset, nauravaiset ja huutavat lapsemme seisovat! Minä, tomera lapsi, panen vanhempani seinä selkää vasten, joskus ihan tahtomattani. Mitä me vanhemmat vastaan pistämään, kaiken teemme minkä vain ikinä voimme!

    Joskus, useinkin, meidät valtaa epätoivo ja kauhu. Mitä sitten, kun omat voimavarat eivät enää riitä ja viaton lapsi katsoo silmiin aikuista, joka ei enää tunne sisällään sitä valoa? Kuka auttaa? Kuka lohduttaa, kun äiti on lopen väsynyt, keskellä hämmentävää rakkautta?

    Siitä se idea sitten lähti. Turun Seudun Mamit ry. Äitien tukiryhmä.

    Meitä on monenlaisia, kaikilla meillä oma tahto ja tunteet. Se on tärkeintä. Sen kautta selviydymme. Usko siihen, että minä olen tärkeä. Minun sanallani on arvoa. En tahdo pahaa ja joskus olen epävarma, mutta toivottavasti joku jaksaa minua siitäkin huolimatta rakastaa. Tie kaikkien kunnioitukseen ei ole helppo ja matkaan mahtuu niin monta tunnetta. Surua, iloa, naurua, kauhua ja ylitsepursuavaa räjähtävää rakkautta. Miksi hän sanoo minulle noin? Miksei hän ymmärrä, mitä minä haluan sanoa? Miksi hän ei näe, mitä minä näen?

    Tuntemattomat ovat tiet naisen mieleen. Yhteistä meillä kaikilla kuitenkin on rakkaus lapsiin, joka ylittää rajat ja kestää kivisenkin tien. Se ilmenee miljoonalla ja yhdellä tavalla. Olemme yhtä. Rakkautemme siellä syvällä on aina aitoa omalla tavallaan.

    Joskus eksymme mielemme sopukoihin. Siksi yhteisöllisyys on pelastuksemme.
    Tärkeää on se, että on joku, joka kuuntelee, oli päivä tai yö. Voi siinä kyynelkin poskelle vierähtää, oli se tuttu tai tuntematon, joka vierellä jaksaa hetken edes viivähtää. Hän rauhoittaa mieltä; minäkin tätä samaa, päivästä päivään. Ehkä sitten on taas kevyempi eteenpäin lennähtää. Toivolla ja toistemme tuella me elämme pidempään.

    Turun Seudun Mamit ry – matkalla kohti parempaa, kaikille yhteistä elämää.

    eräs Turun seudun Mamien ylläpitotiimistä

    Leikkimään Leikkilään

    Olen seurannut useita keskustelupalstoja siitä, kun moni äiti valittaa ystävien puutetta, tukiverkoston puutetta taikka ihan vain sitä, että kotona alkaa olla todella tylsää sen yhden tai useamman lapsen kanssa. Arki alkaa maistua puulta. Tiedän tuon tunteen! Kyseessä voi olla vieraalta paikkakunnalta muutto uuteen taikka esim meidän tapauksessa kun kökittiin neljän seinän sisällä aina sydänoperaatioon asti niin kyllä, koti alkoi tuntua aika kaamealta ja tylsältä paikalta. Uppouduin helposti tyttöjen nukkumaan mentäessä sosiaalisen median maailmaan ja lueskelin usein MLL:n uudesta perhekahvilasta, Leikkilästä Turun keskustassa Forumissa, jota pyörittävät vapaaehtoiset äidit pääsääntöisesti. Monesti, voi niin monesti oltiin lähdössä liikkeelle, mutta usein sitten jäätiinkin omiin pihapiireihin keskenämme taikka tallusteltiin isovanhempien luokse.
    Sitten huomasin, että keskustelupalstalla puhuttiin ja etsittiin vapaaehtoisia lisää pyörittämään perhekahvilaa. Tässä se oli! Se piristysruiske arkeen mitä oli kaivattu! Huomasin olevani tällä hetkellä sen verta mökkihöperöitynyt, että koin vapaaehtoiseksi ryhtymisen olevan juuri se keino, millä pakotan itseni varmasti ovesta ulos, kun olen sopinut etukäteen hoitavani homman.Käytiin Viivin kanssa ensin kahdestaan tutustumassa paikkaan ja innostuin heti lähtemään toimintaan mukaan. Viiviähän en olisi saanut silloin edes lähtemään koko paikasta, sillä Leikkilässä oli paljon leluja ja touhua ja tekemistä mitä ei kotona ollut. Ja siellä oli kavereita! 🙂
    Ovesta kun ulos lähdettiin Viivi tivasi koko matkan autolle: ”Äiti, seuraavalla kerralla otetaanhan eväät mukaan niin voidaan olla kauemmin leikkimässä, jooko, jooko jooko?” Tietenkin lupasin, että näin tehdään seuraavalla kerralla.
    Siinä sitten keskusteltiin muitten vapaaehtoisten äitien kanssa ja alettiin sopimaan milloin pääsisin pitämään perhekahvilaa auki ja ilmoille tulikin, että voisi joskus jotain ohjelmaakin keksiä perhekahvilan lisäksi. Olin haikeana seuraillut mainoksia käsityöringistä joita pidettiin, oli kantovälinetreffejä, satuhetkiä, kaikenlaista mukavaa ja erilaista mitä kaipaili siihen arkeen, myöskin uskon, että lapsetkin alkoivat kaivata sitä vaihtelua kodin ja lähipuiston lisäksi. Sainkin siinä sitten ahaaelämyksen, kun olen koko ikäni musiikkia ja laulua harrastanut, että voisinkohan alkaa pitämään pienimuotoista muskaria Leikkilässä. Innostuin vielä entisestään, jes! Musiikkiharrastus, touhuaminen omien lasten kanssa, sekä tutustuminen uusiin äiteihin ja tytöt saavat leikkikavereita. Voisiko olla parempaa yhdistelmää piristämään rutinoitunutta arkeamme?Perhekahvilatoimintaa joskus vieroksutaan ja pelätään, että äideillä on muodostunut kuppikuntia taikka uutena ihmisenä ja yksin meneminen ei onnistu, koska kaikki tuntee toisensa entuudestaan. Voin nuo kaikki väittämät itse ainakin todeta täysin vääriksi! Olen käynyt Viivin kanssa aikoinaan MLL:n ja seurakunnan vauvakahviloissa ja perhekahviloissa, joissa lasten varjolla AINA löytyi juttukaveria ja siinä pääsi sitten vertailemaan toisen äidin kanssa esim kuinkas teillä on kasvettu ja mitenkäs osataanko jo käydä potalla ja olisko antaa vinkkejä kuinka saisin tytön potalle tai muita tavallisia arjen asioita. Olen jopa saanut niiltä ajoilta itselleni hyvän ystävänkin.

    Pitkän, pitkän tauon jälkeen kun ensi kertaa kävelin Viivin kanssa perhekahvilaan Leikkilä Forumiin, niin ensin kyllä hieman piti etsiä paikkaa, mutta kyllähän se sieltä löytyikin kulman takaa. Vaunuja oli useammat rivissä ikkunan edessä ja lapsia leikkimässä iloisesti. Oli äitejä ja jopa isikin siinä höpöttelemässä sohvan reunalla ja tuntui todella lämpimältä vastaanotolta. Siinä hetki kun oli juteltu niin tuntui kun olisi osan kanssa tuntenut kauemminkin, kun höpöteltiin ihan mistä vaan. Mikä voisi olla eniten yhdistävä tekijä kuin vanhemmuus?
    Hieman harmittaa, ettei Viivin vauva-aikana ollut Leikkilän kaltaista paikkaa ydinkeskustassa, koska oltaisiin varmaan hengailtu siellä joka päivä. Paikka on niin kätevällä paikalla vaikka ihan shoppailureissun hengähdyspaikaksi. Toivon todellakin, että tällaista toimintaa jaksetaan pitää yllä yhtä hienosti mitä sitä on nyt pidetty täysin vapaaehtoisvoimin.

    Innostuksen myötä nyt on Venlakin päässyt sosiaalistumaan enemmän äidin mukana muskarin merkeissä joka viikko ja tänään tuo äidin pieni ujopiimä pyllykiitäili pitkin lattiaa tutustumaan muihin lapsiin ja tarkkaili ja hypisteli lattialla ollutta ihanaa värikästä karvamattoa. Ja tämä äiti sai höpötellä aikuisten seurassa! Olihan tuo puheenaihe vauva- ja lapsipainotteista, mutta kuinka mahtavaa onkaan jakaa asioita muitten äitien kanssa rennosti ja ilman suorituspaineita, samalla kun lapset saavat puuhastella ja tutkia uusia jänniä juttuja ja ympäristöä. En voi kuin suositella tutustumaan Leikkilään Forumissa!

    Me mennään taas ensi viikolla Leikkilään, tule sinäkin leikkimään meidän kanssa 🙂

    Tästä Blogiin lukemaan Tiinan postaus
    Kirjoittajana Tiina Kivimäki, Ihanan Erityinen-blogin kirjoittaja

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *